torstai 25. syyskuuta 2014

CULTURE

Heissan!

Nyt on näköjään taas vierähtänyt viikon verran edellisestä postauksesta. Tällä viikolla sähkö- ja nettitilanne on ollut vähän heikko, eli maanantaista asti ollut sähköä lähinnä vain öisin ja wifi ei centerillä oo toiminut ollenkaan. Nyt oon juhlimassa Pagomon generaattorin äärellä yhden yön, jeee!

Mutmut, feeling good! Täällä menee tosi hyvin, koko ajan vaan paremmin ja paremmin, kun tutustuu kunnolla ihmisiin, paikkaan ja tapoihin. Eroja on tietysti (yllätysyllätys) Zimbabwen ja koti-Suomen välillä useita, ja  joistakin niistä mä juuri ajattelin kertoa tässä postauksessa. Tiedossa on siis raakaa yleistämistä, kun puhun oman kokemuksen sanelemana, vain dzikwalaisten kanssa eläneenä ja pelkän lyhyen oleskelun jälkeen. En siis valitettavasti tarjoa mitään objektiivista tai laajaa oppikirjamatskua kulttuurieroista, pari pientä pointtia waan.

1. KOULU

Koulutus on täällä etuoikeus eikä velvollisuus. Se näkyy omalla tavallaan, kun juttelee koulusta lasten kanssa; sinne on ihana mennä ja sitä arvostetaan. Suomessa en ihan samanlaista innokkuutta oo tavannut.Toki suomalaisetkin koulutusta arvostavat ja siihen panostavat, mutta lähtökohdat ovat todella erilaiset. En väitä, että motivaatio olis täälläkään aina taivaissa ja jadijadijaa, mutta yleinen asenne on tosi positiivinen. Vielä en oo edes shelterillä kuullut valitusta koulusta tai opiskelusta, vaikka loppukokeisiinsa valmistautuvat nuoret heräävätkin joka yö sielä kello kolmen maissa keittelemään aamuteetään ja pänttäämään historian muistiinpanojaan. Dzikwalaiset tulevat kouluajoista riippuen joko ennen tai jälkeen koulupäivän centerille tekemään läksyjä kavereiden kanssa tai tukiopetustunneille, joita Dzikwa heille tarjoaa. Mäkin oon mukana tässä toiminnassa, kun järjestän matikan harjoitustunteja muutaman kerran viikossa sekä aamu- että iltapäiväkoululaisille. Osallistuminen tunneille on dzikwalaisille samalla myös velvollisuus, josta täytyy pitää kiinni pysyäkseen ohjelmassa. Se on ihan loistohomma, koska luokkakoot ovat ihan valtavia täällä, eikä koulu seuraa oppilaiden menestystä tai poissaoloja edes ala-asteella toisin kuin Suomessa. Suomen ja Zimbabwen välillä on tosi hankala tehdä kouluvertailua, kun tekniikat ja menetelmät ovat aivan erilaiset.

Kävin yks päivä eräällä oppitunnillakin, kun olin viemässä Naisonia kouluun. Siinä pihalla näin muutaman lapsen Dzikwasta, ja he välttämättä halusivat viedä mut luokkaansa. Opettaja antoi mun päättää tunnin aiheen, jonka tietty halusin olevan shona. Tunti kesti ehkä puoli tuntia, jonka aikana opettaja kirjoitti 12 shonan kielistä sanontaa taululle ja laittoi mut lausumaan ne luokalle. Se siitä oppitunnista......


2. TULEVAISUUS

Se nähdään valoisana ja on täynnä unelmia. Tosi harvalta oon kuullut, ettei olisi mitään suunnitelmia opiskelujen suhteen. Haaveita ja toiveikkuutta riittää, mutta rahoitus totta kai huolestuttaa jokaista, kun kaikki Dzikwan lapset ovat kuitenkin täysin sponsoreiden ja stipendien varassa. Suomessa tuntuu törmäävän paljon useammin stressaamiseen ja epätietoisuuteen, kun kyseessä on opiskelu ja tulevaisuus. Ehkä meille aihe on niin realistinen ja läheinen, eikä pelkkä kaukainen haave, kuten monelle näistä. Nyt jos joskus ymmärrän, ettei sillä ole niin väliä, joudunko hakemaan jatko-opiskelupaikkaa kaksi vai kymmenen kertaa; kaikki on loppujen lopuksi vain sen yhden pääsykokeen päässä. Kyllä, VAIN pääsykoe, no biggie. Voin keskittyä opiskeluun joutumatta huolehtimaan perheen elatuksesta tai materiaalien saatavuudesta tai sähkön puutteesta and so on. Välivuotenani (tai -vuosina) voin melkein valita, haluanko tehdä töitä ansaitakseni rahaa vai keskitynkö vain opiskeluun (Tässä kontekstissa Suomen työllisyystilannetta voi siis kutsua huippuhyväksi). 

3. AIKATAULUT - tai aikatauluttomuus

Tässä on vielä oppimista suomalaiselle. Dzikwassa aikatauluista pidetään huolta aika tiukasti, sillä töitä on tarpeeksi ja enemmänkin, mutta yleisesti ottaen elämänasenne Zimbabwessa ja ilmeisesti kaikkialla Afrikassa on todella rento ja tahti kiireetön. Kokoukset, tapahtumat tai tapaamiset alkavat usein tunnin tai kaksi sovittua myöhemmin ja se on aivan okei. Toki heillä riittää kotona kotitöiden yms. parissa tekemistä, mutta stressi tai kiire ei ainakaan näy ulospäin kenestäkään, ei sitten millään. Ihmiset ovat ystävällisiä ja aina keskustelut aloitetaan pienellä chattailulla ennen itse asiaan menemistä. Yleensä se on tokikin vain pinnallinen kuulumisten kysely, mutta siltikin. Jo kävelytyylikin viestii kiirettömyydestä, eli tahti on monen suomalaisen mielestä aika mateleva. Kymmenen minuutin kävelymatkalla ei tarkoiteta välimatkana kuin ehkä sataa metriä. Tekee mulle itselle kyllä ehdottomasti hyvää elää edes vähän afrikkalaistyylillä, jos vaikka jotain oppineena en ajautuisikaan kotona täyttämään taskukalenteria marginaalejaan myöten täyteen ohjelmaa.

4. USKONNOLLISUUS 

 Täällä sunnuntaikirkko on enemmän sääntö kuin poikkeus, eli lähes kaikki tapaamani ihmiset käyvät niissä. Se on heille viikon kohokohta, jolloin kokoonnutaan näkemään ihmisiä, musisoimaan ja kuuntelemaan saarnausta. Sessio on todella railakas ja aktiivinen sisältäen paljon laulamista, tanssimista ja voimakasta uskontunnustusta. Kirkko konkreettisesti on aivan toisenlainen suomalaiseen verrattuna, sillä monet niistä ovat ulkoilmakirkkoja, jonka tontin rajaavat esimerkiksi puut, lankkuaidat tai kivet. (Välikevennys: Aamuisin eräällä mäellä lenkkeillessämme saadaan hyvää tahditusta valkokaapuisilta rinteillä kulkevilta saarnaajilta. Ihanan erilaista, aah.) Toivottavasti ehdin ennen lähtöä käymään paikallisessa kirkossa jonkun shelterläisen kanssa!

Uskonto saattaa ihmisiä yhteen, irrottaa arjesta ja luo turvallisuuden tunteen. Täällä valitettavasti sairaudet ja kuolema kohtaavat ihmiset, niin nuoret kuin vanhatkin, paljon länsimaisia useammin ja aiemmin, jolloin uskonnosta löytää lohtua ja tukea surun keskellä. Tietenkin se on voimavara myös arjessa ja juhlassa.

Vaikka suurin osa ihmisistä täällä ovatkin kristittyjä, myös luonnonuskonnot ja vanhat perinteet elävät edelleen kulttuurissa. Esimerkiksi mustiin lintuihin pahan lähettiläänä ja muihin symboleihin uskotaan voimakkaasti ja kunnioituksella, ja sairauden yllättäessä saatetaan epätoivoisena kääntyä poppamiehen puoleen, jonka uskotaan pystyvän karkoittamaan paha pois ihmisestä erilaisin hengellisin keinoin. Tästä aiheesta luin eräästä kirjasta, joka käsitteli juuri perinteisen ja modernin lääketieteen kohtaamisesta Zimbabwessa sekä perinteisen lääketieteen ja kristinuskon kohtaamista ristiriidoista. Monet modernit lääkkeet ja hoitomenetelmät ovat perua perinteisestä lääketieteestä, eli hyvistä jutuistahan siinä on kyse toki, mutta henkilökohtaisesti en siihen henkipuoleen usko. Aikoinaan ainakin 90-luvulla (nykytilanteesta en ole varma) ongelmaksi nousi esimerkiksi HIV:n/Aidsin leviäminen noitatohtorien välityksellä, kun he uskoivat/uskottelivat voivansa parantaa erilaisia sairauksia harrastamalla seksiä potilaiden kanssa. Hararessa uskoisin tilanteen olevan jo erilainen nykyään, sillä verrattain sivistyneestä ja kehittyneestä kaupungista on kyse kuitenkin. En siis itse ainakaan ole tällaiseen törmännyt.

Yhdestä luonnonuskontoheimosta (tai ainakin joku sen tapainen..) olen kuullut kuitenkin, ja he itseasiassa oleskelevat ihan meidän lähellä. Dzikwalla on Dziwarasekvassa centerin lisäksi metsä- ja maapalstaa,  jolla harjoitetaan ja opetetaan maametsätaloutta. Kyseisellä alueella on eräs pieni metsikkö, jossa eräs heimo käy suorittamassa jonkinlaisia rituaalejaan. Rituaalisessioidensa ja -tanssiensa ,joista en sen enempää tiedä, jälkeen he poistuvat metsästä henkien riivaamina kaduille alasti uhkailemaan ihmisiä antamaan rahaa ja ruokaa. Simon, meidän metsäprojektin suomalaisvahvistuksemme, ehti nähdä jo kerran tämän jengin viipeltävän ohitseen.

5. MENETYS JA KUOLEMA

Joo, ei kuulosta kivalta, tiedän. En vaan tähän aikaan illasta (kello 10 on jo yli meidän normaalin nukkumaanmenoajan täällä) kykene enää miettimään mitään hienovaraisempaa, joten tällä mennään. Vähemmän kehittyneessä Zimbabwessa kun ollaan, elinajanodote tippuu huomattavasti verrattuna Suomeen. Täällä se taitaa olla jotain 40 vuotta. Zimbabwen Aids-Orvot on nimensä mukaisesti orpolapsia tukeva järjestö, eli suurin osa ohjelmaan kuuluvista on joko täysin tai ainakin puoliksi orpoja. Usein vanhempien lisäksi myös muita perheenjäseniä ja sukulaisia on jo kuollut tai kadonnut. Lapset puhuvat mun mielestä aika avoimesti omista kokemuksistaan. Terveyshaastatteluita tehdessä se on ollut samalla hämmentävää ja koskettavaa, kun on joutunut oikeasti kohtaamaan totuuden, että järjestäen jokainen lapsi, jonka kanssa viettää aikaa päivittäin, on menettyt vähintään yhden vanhempansa ja kertovat mulle siitä samassa yhteydessä, kun kyselen heiltä ihan normaaleista arkirutiineista, kuten hampaiden pesusta, kotioloista tai ruokailutottumuksista. Hautajaisetkin ovat täällä enemmän iloinen kuin surullinen monipäiväinen tapahtuma. Ei kuolema tietenkään heillekään ole helppo asia, ei missään nimessä, mutta sitä tapahtuu täällä niin paljon, että sen kanssa on vain opittava elämään. Menettäminen on tietenkin samalla lailla suurimmalle osalle ihmisiä rankkaa ja suruntäyteistä, mutta "you know, that's how life goes", kuten he yleensä sanovat. Joo, niinhän se laif goes, mutta ääää..

Tällaiseen kepeään aiheeseen lopettelen tältä iltaa. Loppuun laitan viime postauksesta uupuneita kuvia meidän perjantaisesta game daysta sekä myös tämän päiväiseen kirjoitukseen kuuluvia aamulenkkikuvia!





                                     


Hyvää yötä!

<3: Satu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti