CULTURE

Heissan!

Nyt on näköjään taas vierähtänyt viikon verran edellisestä postauksesta. Tällä viikolla sähkö- ja nettitilanne on ollut vähän heikko, eli maanantaista asti ollut sähköä lähinnä vain öisin ja wifi ei centerillä oo toiminut ollenkaan. Nyt oon juhlimassa Pagomon generaattorin äärellä yhden yön, jeee!

Mutmut, feeling good! Täällä menee tosi hyvin, koko ajan vaan paremmin ja paremmin, kun tutustuu kunnolla ihmisiin, paikkaan ja tapoihin. Eroja on tietysti (yllätysyllätys) Zimbabwen ja koti-Suomen välillä useita, ja  joistakin niistä mä juuri ajattelin kertoa tässä postauksessa. Tiedossa on siis raakaa yleistämistä, kun puhun oman kokemuksen sanelemana, vain dzikwalaisten kanssa eläneenä ja pelkän lyhyen oleskelun jälkeen. En siis valitettavasti tarjoa mitään objektiivista tai laajaa oppikirjamatskua kulttuurieroista, pari pientä pointtia waan.

1. KOULU

Koulutus on täällä etuoikeus eikä velvollisuus. Se näkyy omalla tavallaan, kun juttelee koulusta lasten kanssa; sinne on ihana mennä ja sitä arvostetaan. Suomessa en ihan samanlaista innokkuutta oo tavannut.Toki suomalaisetkin koulutusta arvostavat ja siihen panostavat, mutta lähtökohdat ovat todella erilaiset. En väitä, että motivaatio olis täälläkään aina taivaissa ja jadijadijaa, mutta yleinen asenne on tosi positiivinen. Vielä en oo edes shelterillä kuullut valitusta koulusta tai opiskelusta, vaikka loppukokeisiinsa valmistautuvat nuoret heräävätkin joka yö sielä kello kolmen maissa keittelemään aamuteetään ja pänttäämään historian muistiinpanojaan. Dzikwalaiset tulevat kouluajoista riippuen joko ennen tai jälkeen koulupäivän centerille tekemään läksyjä kavereiden kanssa tai tukiopetustunneille, joita Dzikwa heille tarjoaa. Mäkin oon mukana tässä toiminnassa, kun järjestän matikan harjoitustunteja muutaman kerran viikossa sekä aamu- että iltapäiväkoululaisille. Osallistuminen tunneille on dzikwalaisille samalla myös velvollisuus, josta täytyy pitää kiinni pysyäkseen ohjelmassa. Se on ihan loistohomma, koska luokkakoot ovat ihan valtavia täällä, eikä koulu seuraa oppilaiden menestystä tai poissaoloja edes ala-asteella toisin kuin Suomessa. Suomen ja Zimbabwen välillä on tosi hankala tehdä kouluvertailua, kun tekniikat ja menetelmät ovat aivan erilaiset.

Kävin yks päivä eräällä oppitunnillakin, kun olin viemässä Naisonia kouluun. Siinä pihalla näin muutaman lapsen Dzikwasta, ja he välttämättä halusivat viedä mut luokkaansa. Opettaja antoi mun päättää tunnin aiheen, jonka tietty halusin olevan shona. Tunti kesti ehkä puoli tuntia, jonka aikana opettaja kirjoitti 12 shonan kielistä sanontaa taululle ja laittoi mut lausumaan ne luokalle. Se siitä oppitunnista......


2. TULEVAISUUS

Se nähdään valoisana ja on täynnä unelmia. Tosi harvalta oon kuullut, ettei olisi mitään suunnitelmia opiskelujen suhteen. Haaveita ja toiveikkuutta riittää, mutta rahoitus totta kai huolestuttaa jokaista, kun kaikki Dzikwan lapset ovat kuitenkin täysin sponsoreiden ja stipendien varassa. Suomessa tuntuu törmäävän paljon useammin stressaamiseen ja epätietoisuuteen, kun kyseessä on opiskelu ja tulevaisuus. Ehkä meille aihe on niin realistinen ja läheinen, eikä pelkkä kaukainen haave, kuten monelle näistä. Nyt jos joskus ymmärrän, ettei sillä ole niin väliä, joudunko hakemaan jatko-opiskelupaikkaa kaksi vai kymmenen kertaa; kaikki on loppujen lopuksi vain sen yhden pääsykokeen päässä. Kyllä, VAIN pääsykoe, no biggie. Voin keskittyä opiskeluun joutumatta huolehtimaan perheen elatuksesta tai materiaalien saatavuudesta tai sähkön puutteesta and so on. Välivuotenani (tai -vuosina) voin melkein valita, haluanko tehdä töitä ansaitakseni rahaa vai keskitynkö vain opiskeluun (Tässä kontekstissa Suomen työllisyystilannetta voi siis kutsua huippuhyväksi). 

3. AIKATAULUT - tai aikatauluttomuus

Tässä on vielä oppimista suomalaiselle. Dzikwassa aikatauluista pidetään huolta aika tiukasti, sillä töitä on tarpeeksi ja enemmänkin, mutta yleisesti ottaen elämänasenne Zimbabwessa ja ilmeisesti kaikkialla Afrikassa on todella rento ja tahti kiireetön. Kokoukset, tapahtumat tai tapaamiset alkavat usein tunnin tai kaksi sovittua myöhemmin ja se on aivan okei. Toki heillä riittää kotona kotitöiden yms. parissa tekemistä, mutta stressi tai kiire ei ainakaan näy ulospäin kenestäkään, ei sitten millään. Ihmiset ovat ystävällisiä ja aina keskustelut aloitetaan pienellä chattailulla ennen itse asiaan menemistä. Yleensä se on tokikin vain pinnallinen kuulumisten kysely, mutta siltikin. Jo kävelytyylikin viestii kiirettömyydestä, eli tahti on monen suomalaisen mielestä aika mateleva. Kymmenen minuutin kävelymatkalla ei tarkoiteta välimatkana kuin ehkä sataa metriä. Tekee mulle itselle kyllä ehdottomasti hyvää elää edes vähän afrikkalaistyylillä, jos vaikka jotain oppineena en ajautuisikaan kotona täyttämään taskukalenteria marginaalejaan myöten täyteen ohjelmaa.

4. USKONNOLLISUUS 

 Täällä sunnuntaikirkko on enemmän sääntö kuin poikkeus, eli lähes kaikki tapaamani ihmiset käyvät niissä. Se on heille viikon kohokohta, jolloin kokoonnutaan näkemään ihmisiä, musisoimaan ja kuuntelemaan saarnausta. Sessio on todella railakas ja aktiivinen sisältäen paljon laulamista, tanssimista ja voimakasta uskontunnustusta. Kirkko konkreettisesti on aivan toisenlainen suomalaiseen verrattuna, sillä monet niistä ovat ulkoilmakirkkoja, jonka tontin rajaavat esimerkiksi puut, lankkuaidat tai kivet. (Välikevennys: Aamuisin eräällä mäellä lenkkeillessämme saadaan hyvää tahditusta valkokaapuisilta rinteillä kulkevilta saarnaajilta. Ihanan erilaista, aah.) Toivottavasti ehdin ennen lähtöä käymään paikallisessa kirkossa jonkun shelterläisen kanssa!

Uskonto saattaa ihmisiä yhteen, irrottaa arjesta ja luo turvallisuuden tunteen. Täällä valitettavasti sairaudet ja kuolema kohtaavat ihmiset, niin nuoret kuin vanhatkin, paljon länsimaisia useammin ja aiemmin, jolloin uskonnosta löytää lohtua ja tukea surun keskellä. Tietenkin se on voimavara myös arjessa ja juhlassa.

Vaikka suurin osa ihmisistä täällä ovatkin kristittyjä, myös luonnonuskonnot ja vanhat perinteet elävät edelleen kulttuurissa. Esimerkiksi mustiin lintuihin pahan lähettiläänä ja muihin symboleihin uskotaan voimakkaasti ja kunnioituksella, ja sairauden yllättäessä saatetaan epätoivoisena kääntyä poppamiehen puoleen, jonka uskotaan pystyvän karkoittamaan paha pois ihmisestä erilaisin hengellisin keinoin. Tästä aiheesta luin eräästä kirjasta, joka käsitteli juuri perinteisen ja modernin lääketieteen kohtaamisesta Zimbabwessa sekä perinteisen lääketieteen ja kristinuskon kohtaamista ristiriidoista. Monet modernit lääkkeet ja hoitomenetelmät ovat perua perinteisestä lääketieteestä, eli hyvistä jutuistahan siinä on kyse toki, mutta henkilökohtaisesti en siihen henkipuoleen usko. Aikoinaan ainakin 90-luvulla (nykytilanteesta en ole varma) ongelmaksi nousi esimerkiksi HIV:n/Aidsin leviäminen noitatohtorien välityksellä, kun he uskoivat/uskottelivat voivansa parantaa erilaisia sairauksia harrastamalla seksiä potilaiden kanssa. Hararessa uskoisin tilanteen olevan jo erilainen nykyään, sillä verrattain sivistyneestä ja kehittyneestä kaupungista on kyse kuitenkin. En siis itse ainakaan ole tällaiseen törmännyt.

Yhdestä luonnonuskontoheimosta (tai ainakin joku sen tapainen..) olen kuullut kuitenkin, ja he itseasiassa oleskelevat ihan meidän lähellä. Dzikwalla on Dziwarasekvassa centerin lisäksi metsä- ja maapalstaa,  jolla harjoitetaan ja opetetaan maametsätaloutta. Kyseisellä alueella on eräs pieni metsikkö, jossa eräs heimo käy suorittamassa jonkinlaisia rituaalejaan. Rituaalisessioidensa ja -tanssiensa ,joista en sen enempää tiedä, jälkeen he poistuvat metsästä henkien riivaamina kaduille alasti uhkailemaan ihmisiä antamaan rahaa ja ruokaa. Simon, meidän metsäprojektin suomalaisvahvistuksemme, ehti nähdä jo kerran tämän jengin viipeltävän ohitseen.

5. MENETYS JA KUOLEMA

Joo, ei kuulosta kivalta, tiedän. En vaan tähän aikaan illasta (kello 10 on jo yli meidän normaalin nukkumaanmenoajan täällä) kykene enää miettimään mitään hienovaraisempaa, joten tällä mennään. Vähemmän kehittyneessä Zimbabwessa kun ollaan, elinajanodote tippuu huomattavasti verrattuna Suomeen. Täällä se taitaa olla jotain 40 vuotta. Zimbabwen Aids-Orvot on nimensä mukaisesti orpolapsia tukeva järjestö, eli suurin osa ohjelmaan kuuluvista on joko täysin tai ainakin puoliksi orpoja. Usein vanhempien lisäksi myös muita perheenjäseniä ja sukulaisia on jo kuollut tai kadonnut. Lapset puhuvat mun mielestä aika avoimesti omista kokemuksistaan. Terveyshaastatteluita tehdessä se on ollut samalla hämmentävää ja koskettavaa, kun on joutunut oikeasti kohtaamaan totuuden, että järjestäen jokainen lapsi, jonka kanssa viettää aikaa päivittäin, on menettyt vähintään yhden vanhempansa ja kertovat mulle siitä samassa yhteydessä, kun kyselen heiltä ihan normaaleista arkirutiineista, kuten hampaiden pesusta, kotioloista tai ruokailutottumuksista. Hautajaisetkin ovat täällä enemmän iloinen kuin surullinen monipäiväinen tapahtuma. Ei kuolema tietenkään heillekään ole helppo asia, ei missään nimessä, mutta sitä tapahtuu täällä niin paljon, että sen kanssa on vain opittava elämään. Menettäminen on tietenkin samalla lailla suurimmalle osalle ihmisiä rankkaa ja suruntäyteistä, mutta "you know, that's how life goes", kuten he yleensä sanovat. Joo, niinhän se laif goes, mutta ääää..

Tällaiseen kepeään aiheeseen lopettelen tältä iltaa. Loppuun laitan viime postauksesta uupuneita kuvia meidän perjantaisesta game daysta sekä myös tämän päiväiseen kirjoitukseen kuuluvia aamulenkkikuvia!

                                     

Hyvää yötä!

<3: Satu

Let's play!

Yks tärkeimpiä ja myös (ylläriylläri) ihanimpia "työtehtäviä" täällä on lasten kanssa oleminen ja leikkiminen. Näiden lasten iloiseksi tekeminen on niin helppoa, eikä siihen tosiaan vaadita pleikkari kymppiä tai Big Brotherin kaksneljäseiskaa. Sopurahan euron torilta haalitut pehmonopat ja hyppynarut ovat tosi hittejä, puhumattakaan sitten Kimblestä. Toki myös tyhjistä ruokapurnukoista, kepeistä ja kivistä tehdyt lelut will do it, jos muuta ei ole. Leikkeihin on aika helppo ujuttaa myös joku hyötykin, kuten esim. kerto- ja jakolaskuja. Lapset laskevat niitä aivan innoissaan, jos tietävät pääsevänsä hyppimään sata jaettuna viisi kertaa narua tai lyömään rastin omaan bingoruudukkoonsa laskettuaan oikein laskunsa.

    Tänne on tullut taas lisää suomalaisvahvistuksia, eli meitä on nyt kolme lukion päättänyttä vapaaehtoista (Kukka, Simon ja minä) sekä kaksi sosionomiopiskelijaa (Jenni ja Sara). Perjantaina me järjestettiin pienimuotoinen game day, joka koostui viidestä eri leikistä. Sara veti suomeksi pää-olkapää-peppua (joka muuten meni lapsille kalloon tosi hyvin ja nopeasti!), Simonilla oli korispiste, Kukalla ryhmäleikkejä, Jennillä matikkapiste noppien kanssa ja mulla hyppynaruilua kertolaskujen kanssa. Jokaisesta leikistä sai sitten yhden leiman leimapassiinsa, ja viidellä leimalla sekä osallistumalla lopun yhteiseen pääolkapääsessioon sai lunastettua itselleen palkinnoksi pari toffeekarkkia. Järjestäminen ei vaatinut kauheasti vaivaa, mutta oli kiva piristys perjantai-iltapäivälle.

Tänään myös Dzikwa osallistui maailmanlaajuiseen Clean up the World -kampanjaan. Keräsimme noin neljänkymmenen joukon voimin jätesäkkien kanssa kadulta roskia ja uhmasimme koleraa, muaaahh!

Nyt lopetan tän netin kans taistelemisen, eli kuvat taitaa jäädä taas pois, ei voi mitään. Kaikki kykenevät - tsekatkaa feisbuukista!

 MURERE CHAKANAKA - HYVÄÄ YÖTÄ!


<3: Satu

Mamukasei!

Moi taas hyvän tauon jälkeen!

Vähän on ollut vaikeaa tän netin saatavuuden kanssa niin en oo vonut kirjoittaa blogiinkaan. Joudun valitettavasti nyt päivittää ilman kuvia, kun oon täs pari päivää yrittänyt niitä latailla , mut ei näytä onnistuvan, buuu. Kaikkea on ehtinyt taas tapahtua täällä Hararessa. Kreisiä, miten aika meneekin niin nopeasti.

  Dzikwan kahdettatoista urheilupäivää vietettiin perjantaina 5. syyskuuta. Päivä oli täynnä meininkiä, ja oli tosi kiva seurata kolmesataa päisen lauman menoa. Lajeina tänä vuonna oli 100, 400 ja 800 metrin juoksut, pallon- ja kiekonheitto, pituus- ja korkeushyppy sekä kuulantyöntö. Etenkin juoksuissa tuli ihan mahtavia tuloksia. Ei-murunguilla (eli tummaihoisilla) siis tosiaan on enemmän nopeita kuin hitaita lihassoluja, check. Päivän päätteeksi lapsille jaettiin monenlaisia palkintoja, ja kaikki sai hienot Angry Bird lippikset ja paidat. No jepjep, nythän ne nimet oppiikin, kun kaikki huitelee samoissa kuteissa ja koulua varten lyhyiksi ajetuilla hiuksilla centerillä..... Lapset vs. Satu 6-0, ei jatkoon.

 Viikkoa myöhemmin (niimpä, mihin se viikko siitä välistä katosi?) pääsin oikeisiin Afrikkalaisiin häihin. Seppo ja Oili on tuntenut Troyn (sulhanen) since 1996, eli kyse on heidän omasta pojastaan. Kaikki se tanssiminen ja laulaminen ja ne värit ja mitämitä vielä, ai että. Se fakta, että noita häitä ei koskaan olis ollut eikä Troy varmastikaan olis tässä pisteessä elämässään ilman Oilia, Seppoa sekä pitkäaikaisia sponsoreita Bo:ta ja Sirkkaa, teki muodollisuuksien lisäksi häistä ja tunnelmasta ihan spesiaalin. Tällaisiin tarinoihin ei kyllästy ikinä.

Näiden isompien tapahtumien lisäksi ollaan tietenkin oltu centerillä jatkamassa mittailua ja terveyshaastattelujen tekemistä sekä leikitty muunmuassa erilaisia matikkaleikkejä lasten kanssa. Sit lisäksi käytiin kaikilla alueen kouluilla vierailemassa ja ottamassa kuvia muutamista oppilaista sponsoreita varten.  Ei siis vieläkään oo päässyt tekeminen loppuman :-)

Nyt päätän tän kirjottelun tällaisiin lyhyisiin kuulumisiin, että tää teksti edes tulis julkiseksi!

 Tonana - nähdään!

♥ Satu

TZAU ZIMBABWESTA!

Helou allihopa!

Vihdoin sain aikaiseksi ekan blogitekstin kirjoittamisen, vaikka se tapahtuikin tosin vähän liian viiveellä. Maassa maan tavalla tai jotain ;) Täällä jopa länsimaisen kiirekulttuurin kasvatti saattaa päästä laiskistumaan (tai ainakin sen tekosyyn taakse on täs tapauksessa hyvä piiloutua...)

Anyhow, melkein kaks viikkoa oon nyt ollut täällä Zimbabwessa, Hararen kaupungissa. Tarkemmin sanottuna suurin osa ajasta kuluu Dzivarasekwan köyhässä kaupunginosassa, jonne Zimbabwen Aids-Orvot -yhdistyksen toiminta keskittyy. Yhdistyksen idea on tukea alueen köyhiä orpolapsia aikalailla kaikin mahdollisin tavoin, että niillä olisi mahdollisuus koulutukseen, ruokaan ja muutenkin tasapainoiseen elämään. Lapsia on mukana nykyään noin 400, eli ihan mielettömän hienosta kasvutarinasta on siis kyse. Oili Wuolle ja Seppo Ainamo (perustajat) ovat siis "vähän" saaneet perheenlisäystä kuluneiden vuosien aikana. Wow. Kannattaa käydä lukemassa nettisivuilta lisää: http://www.zim-orvot.org.

Mä itse kuulin heistä vuosi sitten lukiossa järjestettävässä Afrikka-illassa, jossa Oili ja Levita (paikallinen työntekijä Dzikwasta) olivat kertomassa toiminnastaan. Halusin sitten ryhtyä henkilökohtaiseksi kummiksi yhdelle lapselle, ja alkuvuodesta aloinkin jo sponsoroida 12-vuotiasta Naisonia. Oon halunnut jo useamman vuoden lähteä vapaehtoistyöhön Afrikkaan, mutta sopivaa aikaa ja hyvää toteutussuunnitelmaa ei ennen tätä ole ollut. Tällekin syksylle mulla oli aivan toiset suunnitelmat, jotka kuitenkin yksi toisensa perään peruuntuivat, eli aikaa järjestyikin yhtäkkiä. Päätin aika extemporesti kysyä Oililta ja Sepolta sähköpostilla mahdollisista vapaaehtoistyöpaikoista, ja samana iltana he meilasivatkin jo takaisin sanoen itse lähtevänsä muutaman viikon kuluttua (elokuun lopussa) Harareen, jonne olin tervetullut lähtemään mukaan. Ja niin mä päätin lähteä.

Ensimmäiset päivät sain viettää O&S:n talossa Pagomossa, jossa olot ovat kyllä todella buenot. Aamupalan (kuvittele tähän väliin ihana sunnuntaibrunssi,mmm) teosta tai siivouksesta ei juurikaan tarvitse huolehtia, kun kotiapulaiset, kaksi Janetia, ovat jompi kumpi auttamassa. Muitakin apulaisia pihan hoitoon ja talon yleiseen ylläpitoon löytyy. Äkkiseltään voi kuulostaa aika erikoiselta, mutta nämä ihmiset ovat siis ehdottomasti täällä tosi hyvässä asemassa osana Oilin ja Sepon superperhettä. Ja tietenkin myös siksi, kun maan työttömyysprosentti on jotain yhdeksänkymmenen luokkaa tällä hetkellä. Myös koirat, Esko ja Mikko, tekevät Pagomosta ihanan kodin ♡

Pagomon pihapiiriä ja nukkumamökki Jussila.

Tosi hyvin mulla menee vielä parin viikon jälkeenkin, vaikka Pagomosta olenkin vaihtanut suurimmaksi osaksi aikaa shelterille asumaan. Shelter on suojakoti Dzikwan isommille "lapsille" (yli 18-vuotiaille), jotka ovat turvallista asuinpaikkaa vailla. Lisäksi talossa on yksi kolmen hengen huone vapaaaehtoisille. Asukkaita on yli kymmenen, eli tunnelma on kivan tiivis. The more the merrier! Tää asumismuoto on mainio tapa päästä lähelle paikallisia ihmisiä ja tutustumaan niihin. Lisäksi shelter on siinä ihan Dzikwan toimintakeskuksen vieressä, eli samalla myös keskellä koko Dzivarasekwan lähiötä. Siellä asuessa pääsee siis näkemään kaikenlaista ihan ruohonjuuritasolta. Noin viikon ajan jaoin huoneen Iisan ja Elinan (suomalaisia työharjoittelijoita) kanssa, mutta nyt he ovat valitettavasti lähteneet kotiin 3kk oleskelun jälkeen. Byää. Onneksi yksi vapaaehtoinen, Kukka, on täällä koko mun oleskelun ajan. Ens viikolla saadaan taas pari uutta työharjoittelijaa mukaan kuvioihin. Suomalaista trafiikkia siis riittää tänä vuonna, jolloin myös Dzikwassa vallassa oleva suomalais-zimbabwelainen kulttuuriperinne pysyy elinvoimaisena :-)

Tunnelmia shelteriltä.

Meidän huone!

Kuvia kotikadulta ja sen varrella olevista pikkupuodeista.

Tällaisia saa aina vastaansa ison lauman, kun vaan portista astuu kadulle. Kaikki huutaa kuorona "Seppooooo", joiksi ne kutsuvat kaikkia vaaleaihoisia. Nimi tulee siis Seppo Ainamon mukaan :D

Ja sitten itse asiaan, eli mun tekemisiin täällä Zimbabwessa. Työpisteeni on siis jo edellä mainittu Dzikwan toimintakeskus, jossa lapsille järjestetään monenlaista toimintaa: sosiaalista avustustyötä, tukiopetusta, vapaa-ajan aktiviteetteja sekä tarjotaan päivittäinen lounas. Nämä siis vain esimerkkeinä. Mä itse oon nyt kuluneiden viikkojen aikana auttanut saatujen lahjoitusten lajittelemisessa ja merkitsemisessä, tehnyt pituus- ja punnitustarkastuksia lapsille jo järjestettyä urheilutapahtumaa varten (siitä myöhemmin lisää!), ollut mukana parilla kotikäynnillä, etsinyt erästä kotoa karannutta 14-vuotiasta tyttöä (joka myös löytyikin ja on turvassa!) sekä tehnyt lapsille terveyshaastatteluita. Viimeksi mainitut ovat muuten olleet aivan äärettömän mielenkiintoisia, kun oon päässyt ihan henkilökohtaisesti kyselemään nuorten elämäntavoista, kotioloista ja arkirutiineista sekä tietenkin tutustunut itse nuoriin. Niistä oppii aina jotain. Henkilökohtaisesti mua on koskettanut ainakin huomata, että itseä joitakin vuosia nuoremmat kertovat asuvansa parin tallessa olevan sukulaisen sekä useiden lasten kanssa pienessä talossa ja heräävänsä keskellä yötä muutamiksi tunneiksi opiskelemaan, koska päivisin ei kotitöiden ja väsymyksen takia siihen aina pysty. Tän tapainen tilanne on tullut tosi monessa haastattelussa vastaan, eli ei oo mikään yksittäinen esimerkki. Olosuhteista huolimatta iloa, laulua ja positiivisuutta tuntuu riittävän joka päivälle. Yleisesti ottaen lapset ja nuoret vaikuttavat myös tykkäävän koulusta tosi paljon ja kutsuvat monesti koulupäivää päivän kohokohdaksi. Ruokailut ovat melkein kaikilla samanlaiset: aamupala koostuu paahtoleivästä ja teestä, lounas ja illallinen puolestaan on sadzaa (vettä&maissijauhoja, näyttää perunamuusilta) vihanneksilla, pavuilla tai lihalla. Dzikwan ansiosta lounas on jokaisen saatavilla, mikä on tietenkin ihan valtava apu köyhille ihmisille.

Lapset ovat vielä lomalla koulusta ensi viikkoon asti, mutta aika paljon centerillä käy lapsia leikkimässä,opiskelemassa ja syömässä päivittäin. Myös loma-aikana sielä on käynnissä tukiopetusta. Minä ja Kukka ollaan myös mukana järjestämässä matikan tukiopetusta sitä tarvitseville ala- ja yläastelaisille. Sen lisäksi jatketaan tulevaisuudessakin terveyskyselyiden tekemistä ja tietenkin hengaillaan lasten ja nuorten kanssa. Päivät vaihtelevat tosi paljon, enkä (valitettavasti?) voi eritellä mitään tiettyä kaavaa, jota päivämme noudattaisivat. Noin yhdeksän maissa kävelen shelteriltä (suojakoti) centerille (toimintakeskus) ja alan työstämään jotain, mitä on sillä hetkellä tehtävissä. Tähän asti se on juuri ollut pääasiassa terveyskyselyitä, lasten mittauksia tai lasten kanssa leikkimistä.

Iltapäivisin palaan shelterille (tai Pagomoon Oilin ja Sepon luokse) about neljän tai viiden maissa. Tähän asti lähes joka ilta siellä on ollut sähkökatkoksia, pituudeltaan jotain 2-8 tunnin väliltä, joten tekemisen keksimisessä saa olla luova, kun telkkaria tai nettiäkään ei ole. LÄNSIMAISEN IHMISEN AHDINKO, omg! Ruuan valmistaminen ja esim. suihkussa käyminen (ts. sangosta vettä niskaan, haha) vaativat aina oman aikansa, kun resurssit eivät kotioloihin verrattuna ole ihan samanlaiset. Täällä kotityöt yleensäkin sekä shelterillä että tavallisissa kodeissa vievät ison osan päivästä, eikä sitä ns. luppoaikaa edes oikeastaan jää paljon. Vapaa-ajalla ollaan sitten otettu rennosti hengaillen, korttia pelaten tai vaikka lukien otsalamppu päässä. Onneksi tuli otettua mukaan oma rakas bilsan kirjakin, jonka voisinkin taas pienen hiljaiselon jälkeen avata joku ilta. Joskus on myös ollut jotain päivän aikana kesken jääneitä paperijuttuja tai seuraavan päivän suunnittelua tehtävänä, ja niitä on sitten voinut rauhassa jatkaa iltasella. Nukkumaan meen täällä yleensä paljon aikaisemmin kuin Suomessa, eli joskus 9-10 maissa. Muut shelterin asukkaat ovat kyllä olleet tosi mukavia ja vastaanottaneet meidät vapaaehtoiset hyvin, eli kyllä sielä oikeasti kelpaa asua tosi hyvin. Oon myös oppinut kiillottamaan lattioita perus  sinilläsiivoussujuumikrokuitumopin sijasta raa'asti konttien pyyhkeen ja pesusienen kanssa sekä myös kokkaamaan sitä joka päivän gourmetia, sadzaa. Wuhuu, me like dis! Pyykkäämisessä oon vielä ollut laiska, enkä oo käsin pesua vielä opetellut, vaan vienyt suosista pyykkipussit Pagomoon konepesuun, kröhöm. Shelteriläiset muuten pesevät koko talon lattiat joka ikinen päivä noin 5-6 maissa aamulla ennen kouluun menemistä. Siisteydestä he pitävät muutenkin tosi hyvää huolta. Terveyskyselyiden pohjalta ja shelterkokemusten perusteella osaan sanoa, että kotitöitä tehdään täällä paljon, enkä koskaan oo kuullut siitä yhtään valitusta. Ne vain on ja ne kuuluu tehdä.

Tytöt sunnuntaipyykillä.

lattioita pesemässä Kukan kanssa.

Tässä olis varmaan kaikki, mitä nyt ekalla kerralla saan aikaiseks kerrottua. Paljon jää sanomatta, mutta saapahan ainakin nyt jotain kerrotuksi teille mahdollisesti kiinnostuneille, heh. Sorit vielä vähän myöhästyneestä aikataulusta!

Kukka ja minä :)

Minä ja kummipoika Naison :)

<3: Satu